Kaikki asiat taitaa olla ihan mallillaan tuonne pohjoisen suuntaan :) Eihän tämä tietysti mikään helppo juttu ole, kun koko homma melkein alkaa puolen vuoden erillään ololla, mutta tulevaisuudenuskoakin kyllä on. Vielä en sentään muuttanut ole, mutta aletaan olla jo voiton puolella tässä episodissa ja olin siellä muutaman päivän vierailulla ja kaikki meni todella mukavasti. Ihaninta ehkä huomata se, että vaikkei oltu nähty pitkään aikaan eikä hirveästi oltu yhteyksissä, mutta silti välillä ei ollut mitään etäisyyttä vaan kaikki jatkui siitä, mihin silloin joskus jäi. Ja se on ehkä yksi elämän suurimpia totuuksia, että asioiden arvon ymmärtää todella vasta sitten, kun ne eivät ole koko ajan saatavilla.

Eipä kauheasti ole kuulumisia: samoissa kuvioissa mennään nuoren miehen kanssa, yhteyksiä pidellään ja odotetaan lomaa. Välillä on ollut ihan hyviäkin jaksoja, mutta välillä taas sitä kurjempaa tunnelmaa ja tällä hetkellä vallalla on kurjempi tunnelma. Ehkä olen ylireagoiva ja skitso, mutta ei minusta vaan ole kauhean hyvä, että pääasiassa viesteihin vastaillaan vasta töihin menon jälkeen ja joka kerran kestää ikuisuus sen vastauksen saamisessa. Muutenkin etääntyminen toisistamme taitaa olla tosiasia eikä ole enää pitkään aikaan tullut mitään ikävä/tykkään/olen ajatuksissa-kommentteja. Siis jopa niin, ettei vastannut puhelimessa minun tykkäys-kommenttiin yhtään mitään. Melkoinen kriisinpaikka on myös joulu, koska minä olisin kovasti menossa käymään, mutta ei taideta huolia vierailemaan. Perusteluina siis se, että hänen mielestään ei ole järkevää tehdä niin pitkää matkaa muutaman päivän takia (siis oikeasti neljän päivän), kun hän joutuu olemaan töissä ainakin osan ajasta.

En tiedä, ehkä mitään syytä huoleen ei oikeasti ole, mutta kyllähän nämä tietyt jutut vähän pistää miettimään. Mä olen vaan  niin paljon selitellyt itselleni kaikkien idioottien käytöstä parhain päin ja taas huomaan tekeväni sitä. Eikä selittely ole koskaan hyvä, teki sitä sitten minkä tahansa asian kanssa. Vähän olen saanut näistä epävarmuuksista puhuttua ja syytä huoleen ei kuulema ole, mutta kyllä mä nyt vain olen vähän huolissani. Tämä ei vaan vaikuta hyvältä tällä hetkellä. En todellakaan ole luovuttamassa, mutta liian usein tuntuu siltä, että olenko se vain minä, kuka haluaa ja yrittää.

En tiedä, että mikä nyt vaivaa, mutta tekisi vaan mieli laitella vihaviestejä nuorelle miehelle. Hirveä angsti päällä ja surkea mieli, vaikkei ole mitään varsinaista syytä. Tai on minulla kai se syy omassa päässäni ja tällä kertaa se, että minua todella vaivaa se mahdollisuus, että hänellä saattaa olla jotain muita meininkejä siellä jossain kaukana. Siis eihän me olla sovittu, ettei saisi olla, mutta kun oma tilanne on se, etten edes halua ketään muuta ja tuntuu vaan koko ajan enemmän siltä, että haluan oikeasti uskoa tähän juttuun ja katsoa, mitä tulevaisuudella on meille tarjottavanaan. Pelkään, että ne mahdolliset muiden kanssa häsläämiset tulevat väliin, koska minä en ehkä pysty elämään ihan muina naisina sen asian kanssa, että hänellä saattaa olla jotain tänä aikana. Toisaalta en siis halua ottaa koko asiaa puheeksi, koska totuus voi olla minulle epämieluisaa, mutta toisaalta on kai pakko, koska ei tämän epäilyksenkään kanssa eläminen tunnu hyvältä. Tai kun saisin edes sanottua, että minä haluaisin, ettei olisi muita. Mutta siinä tulee taas ylpeys väliin, että minähän en myönnä, että se minua jotenkin vaivaisi, kun olen ensin itse sanonut, että ollaanpa realisteja tämän asian suhteen.

Ei perhana, miksei vain olisi jotain laitetta, johon voisi laittaa omia valikoituja ajatuksiaan ja näyttää ne toiselle ilman, että tarvitsisi puhua vaikeista asioista?!!

Ja okei myönnetään, että on se uskokin koetuksella taas kerran. Totta, ettei tässä ole mikään äärettömän pitkä aika kyseessä eikä totaalista varmuutta olisi, vaikka toinen asuisi samassa asunnossa, mutta silti välillä tuntuu, että nyt ollaan hieman liian epävarmoissa tilanteissa. Ja miten taas sanot, että nyt mä en ole oikein tyytyväinen, kun kaikenhan piti vielä olla puhuttu selväksi. Siihen mun lomaankin on vielä iäisyys ja odotan sitä yhtä kovasti ja malttamattomana kuin lapsena joulua ja samalla pelkään, että mitäpä jos mitään yhteistä lomaa ei ikinä tulekaan? Suunnitelmathan voivat aina kariutua ja saahan ne matkaliputkin peruuttaa jne. Tässä samalla olen myös melkein vihainen itselleni, että miksi mä kidutan itseäni kaikilla näillä ajatuksilla, kun voisin vain valita sen tien, että luottaisin edes vähän ja todella uskoisin siihen, että sovittu on sovittua. Tai uskoisin edes siihen, mitä toinen on sanonut.

On ollut hyvää aikaa nuoren miehen kanssa. Matkaliput lomareissua varten osittain jo hankittu ja ollut tiivistä yhteydenpitoa ja uskoa tulevaisuuteen. Mutta aina välillä iskee surkeus ja joutuu viettämään hetkiä kunnon ikäväitkua vääntäen ja kaikenlaisia paskakuvitelmia päässään kehitellen. Äsken taas oli tällainen paskahetki ja ulisin tuskissani kuin hyeena. Suurimmalta osin kaikki siis ok ja pystyn elämään ihan normaalisti järkyttävästä ikävästä huolimatta, mutta joskus kaikki se tulevaisuudenusko ja luottamus vain häviävät jonnekin ja tekisi vain mieli heittää hanskat tiskiin.

Mitään järkeähän tässä ei ole, mutta on vain pakko jaksaa uskoa. Minusta tuntuu, että tykkään hänestä vain enemmän ja odotan vain koko ajan enemmän niitä yhteisiä aikoja, kun tuota välimatkaa ei enää ole. Siihen vain on niin hirvittävän pitkä aika vielä. Tosin häneltä irtosi loistavaa positiivista ajattelua, että puolen vuoden päästä on ollut jo ainakin viikon pois sieltä kaukana. Odottavan aika vain on niin pitkä. Varsinkin, kun mitään todellista varmuutta mistään yhteisestä tulevaisuudesta ei ole.

Ikävä on. Ja kova sellainen.

Hyvää yhteydenpitoa taas ollut ja kovasti odotan sitä, kun taas nähdään. Onneksi on paljon kaikkea kivaa tekemistä ja ystäviä ympärillä, joiden kanssa puhua asioista, koska ei tätä muuten kestäisi. Kyllä se elämä kantaa, vaikka välillä näitä kovin vaikeita hetkiä onkin.